Olen parina päivänä ajanut vastakkain entisen naapurin pojan kanssa. Se katsoo minua ihan yhtä pitkään kuin minä sitä. Taatusti sen tekisi mieli kysyä mitä mulle kuuluu ihan yhtä paljon kuin mun tekisi mieli kysyä siltä. Hymyilyttää, kun muistelen aikaa viisitoista vuotta takaperin. Yli viisitoista vuotta! Hui, miten aika menee!

Olin ihan korviani myöten rakastunut siihen silloin. Kauheaa vakoilua se oli. :oD Minun huoneestani näkyi suoraan hänen huoneeseensa ja näkymät olivat, ah, niin komeat. J ilman paitaa vetämässä leukoja... OI, niitä aikoja! :oD Myönnetään, en katsonut vahingossa. Pakkohan sitä oli katsoa. Sellainen herkku se silloin oli. On se vieläkin.

Katselun ja juttelun asteelle se sitten jäikin. Sen verran meillä oli ikäeroa, etten ikinä olisi uskaltanut myöntää sille palavaa teinirakkauttani. Rakkaus tosin taisi lopahtaa siheen, kun J alkoi seurustelemaan itsensä ikäisen M:n kanssa. :oD

J:llä oli mukava perhe. Oltiin heidän kanssa aika paljon tekemisissä. Meidän pihojen välissä oli portti, josta pääsi kulkemaan suoraan toisen pihalla. Saunottiin, leivottiin, juteltiin. Ne olivat mukavia aikoja.

Mitähän sille kuuluu? Onkohan sillä perhe? Missä se on töissä? Onkohan se onnellinen? Mitä sen äidille kuuluu, onkohan se elossa...

Mulla on tunne, että tulen törmäämään J:hin vielä lähiaikoina.Mitähän se ajattelisi, jos myöntäisin sille taannoisen palavan teinirakkauteni. Hymyilyttää, kun ajattelenkin. Se nauraisi, tiedän sen. Sillä on aina ollut nauravat silmät.