Mies sanoi tulevansa käymään ensi viikonloppuna. Kysyin mitä se meinasi. Ei sanonut. Sanoin sille, että voitais tavata jossakin muualla, ei meidän yhteisessä kodissa. "Ei kun mä tulen käymään." Mitähän se mahtaa ajatella, suunnitella. Haluaako se täältä jotakin tavaraa? Haluaako se vaan s*ksiä? Mä en pysty ainakaan siihen. En kaiken tämän jälkeen. En halua. Se ei saanut sanottua milloin olisi tulossa. Kaverini pyysi minua lähtemään liikenteeseen viikonloppuna, enkä saanut soitettua hänelle ja sovittua päivää. Kun en tiedä milloin Mies olisi tulossa. Mä vaan odotan. Mitä odotan. Tyhjää. Lisää pettymystä. Mä olen jalkarätti. Se on myönnettävä. Se on pyyhkinyt mennen tullen muhun jalkansa kaikilla tempuillaan. On se ollut niin rakaskin. Kai mä siksi olen sen kaiken kestänyt. Kaikki on mennyt niin äärilaidasta toiseen.

Olen itkenyt kolmisen viikkoa joka päivä. Luulin, ettei tänään itku tule, mutta tulihan se sieltä. Peittelin ipanat nukkumaan ja ex-aviomies soitti ja kysyi miten menee. Lasten puhelimeen se soitti. Vastasin, koska ipanat olivat jo sängyissään. Kerroin, että siinähän se menee. Lapset voivat hyvin. Kai se mun äänestä kuuli, että ei mulla kovin hyvin mene, mutta onneksi ei kysynyt enempää.

Koitan ipanoiden takia olla liikoja murehtimatta heidän edessään. Kyllä ne saavat itkua ja suruakin nähdä, muttei liikaa. Mä en halua, että ne alkavat kantaa tätä minun suruani. Niiden täytyy saada olla lapsia. Pieniä.

Ai niin. Kaveri soitti, kun minä en saanut aikaiseksi. Sovittiin, että lauantaina lähdetään liikenteeseen. Toisaalta ei huvittais yhtään, toisaalta kiva lähteä.