Pää on sekaisin kuin Haminan kaupunki. Mä seilaan. Mä kellun. Mä en halua kellua! Mä haluan päättää! Päätöksen kirkastumisen odottaminen on tuskallista. Se sattuu. Sattuu paljon, ihan liikaa. Minuutit tuntuu juuri nyt liian pitkiltä. Mihin katosi se aika, jolloin minuutit ei riittäneet? Miksi mun piti antaa toisen satuttaa niin, että olen nyt tässä pisteessä? Kuinka mä annoin tehdä sen itselleni? Miten olen voinut olla sokea? Miksi luotin? Miksi en vieläkään pysty päästämään irti, vaikka näen miten asiat ovat. Sydän sanoo yhtä, järki toista. Vai onko se niin? Mistä mä tiedän...en halua kellua näin!!!

Talvi. Inhoan kylmyyttä. Talvi on odotusta. Toisaalta sellaiset kunnon talvipäivät voivat olla mahtavia, kauniita. Pitäisi tässäkin asiassa vain osata suhtautua, suunnata ajatukset oikein. Mut joskus SAA nurista, joskus nurina tekee terää.;o) Muttei liikaa. Pitää osata antaa periksi ja suunnata ajatukset toisin.

Mulla on kauhea halipula. Ja samalla mun ympärillä on teräksen luja kuori, jonka läpi ei nyt kukaan pääse. Ei vielä. Ei nyt, kun olen pahasti haavoittunut. Joskus sitten, kun olen taas vahva. Sitten kun mä olen riittävän vahva rakastamaan taas oikeasti. Sitten kun en enää pelkää.

On hirveän vaikea luopua unelmista. On hirveän vaikea käsittää ettei toisella sittenkään olleet samanlaiset unelmat. Tai jos olivat, mihin ne katosivat yhtäkkiä?  Ei elämä voi olla näin repivää. Toiseen pitää voida luottaa.

En ole pystynyt kohta kolmeen viikkoon syömään kunnolla. Ruoka ei maistu. Pakolla koitan syödä, sillä en halua päästää itseäni hirveän huonoon kuntoon. Tuota vararavintoa ei kropastani juurikaan löydy, enkä haluaisi laihtua yhtään. Kumma juttu, että toiset syö murheissaan, toiset lakkaavat syömästä. Mistä se johtuu. Mä alan olla taas niin laiha. En ole peiliin jaksanut katsoa, saati vaalla käydä, mutta huomasin, kuinka kädet ristissä mahan päällä istuessani tunsin käsivarsiini vatsa-aortan jyskytyksen. Kroppa on käyttänyt kaiken ylimääräisen taas pois. En halua olla säälittävän näköinen rimpula! Mun on pakko taistella psyykettäni vastaan, joka tämän surkeuden keskellä yrittää laittaa minut syömättömäksi.

Miten toinen voi yhtäkkiä ilmoittaa, että haluaakin ehkä jotakin muuta! Miten toinen voi yhtäkkiä pyytää aikaa. Sanoa, että sä olet nyt vapaa, ehkä meistä jotakin vielä joskus tulee. Ettei halua laittaa mua odottamaan. Ei muka halua! Sanoo, ettei voi vielä uskoa, ettei meistä enää koskaan tulisi mitään. Miten niin vielä? Mikä h*lvetin vielä? Mitä se tarkoittaa? Haluaako se pitää mua varalla, antaa vähän köyttä ja mahdollisesti vetäistä sen taas pois. MÄ EN VOI KELLUA! Mun pitää tietää mihin olen menossa.Tulen ihan kohta hulluksi, jos ei mulla ole suuntaa. Tai pää räjähtää. Tai jotain.

Miksei se voinut puhua ajoissa? Miksi se antoi olettaa, että kaikki on suht OK? Miksi ihmisen pitää olla niin repivä ratkaisuissaan. Miksei voi antaa aikaa. Nyt se pyytää, että mä annan aikaa. Annetaan aikaa toisillemme. Just joo. Tämähän hyödyttääkin kovasti. Tämä aika. Ei tiedä mitä toinen ajattelee. Ei ole varma pitäisikö todella uskaltaa tehdä erotyö vai pitäisikö toivoa. Pitäisikö uskaltaa rakastaa vai pitäisikö päästää irti. Tietoisesti yrittää hävittää rakkaus sisältään. En pysty päättämään.

Toisaalta se taitaa olla niin, ettei mun tarvitse päättää. Jos olisin edes vähän järkevä tajuaisin, että hän on jo päättänyt. Usko jo! Äläkä elättele mitään tyhmiä ajatuksia (toivoa) sisälläsi.