Olin sitten viime yönä taas liikenteessä. Nyt on tullut mentyä kuukauden sisällä enemmän kuin koko edellisenä vuonna. Kyllä musta tuntuu, ettei tuo ravintolaelämä ole minua varten. On ihan kiva istua kavereiden kanssa, mutta en jaksa sellaista epätoivoista miesten metsästämistä. Siis edes katsoa ja kuunnella. Mä tiedän, etten ollut kovin kelpo ystävä yhdelle, mutta en mä halua sellaista. Mulle tulee...miten sen nyt sanoisi...sellainen ahdistunut olo sellaisesta meiningistä, että NYT on saatava melkein kuka vaan...p*no.

En minä tuomitse. Jokainen tehköön kuten parhaaksi näkee, minkä itselleen hyväksi kokee. Tiedän ainoataan mikä minulle on hyväksi. Enkä halua herätä kenenkään tuntemattoman vierestä, "jonkun vaan" vierestä.

No mulla on tämä eroprosessi vasta niin alussa. Enkä minä aio päätäni enempää sekaisin laittaa millään ylimääräisellä. Kyllähän minä sen ymmärrän, että jos s*ksiä ei ole moneen kuukauteen, niin ihmisen tekee mieli hankkia sitä. Mutta ei se saisi pakko olla. Mun on oikasti vaan opittava kai elämään ilman sitä. Jos seksin saamisen ehtona on sekavat baari-illat, niin sitten mun on parempi oikeasti olla ilman. Eihän tuo kännissä edes tunnu niin hyvältä. No joo, voihan sitä viihteellä tavata jonkun, jonka kanssa pitää sitten selvänäkin yhteyttä...vai voiko. Mutta suoraan baarista, ei kiitos!

Aika huono fiilis on just nyt. Harmittaa oikeastaan, että tuli eilen edes lähdettyä. Jotenkin. En tiedä miksi. Ehkä mua ahdistaa se tyhjään kotiin tulo. Ei oikein vieläkään ymmärrä mihin se katosi niin yllättäen se mun rakas. Onko tämä maailma oikeasti tällainen, ettei toiseen voi luottaa. En suostu sitä vielä uskomaan, mutta mä pelkään, että niin se on. Nyt tuli sellainen palan tunne kurkkuun, että täytyy varmaankin hakea toinen kuppi kahvia ja käydä tupakilla.

No niin, nyt ainakin yskittää tupakin jälkeen jos ei muuta. Ja itku tuli.Nyt en pysty sitä pidättelemään. Kahteen päivään se ei ole tullutkaan.Inhoan tätä yksinäisyyttä. Inhoan just nyt sitä, että kaikesta Mieheen koskevasta pitää päästää irti. Se on niin vaikeaa. Miksi en vaan voisi lakata toivomasta. Se olis niin paljon helpompaa.

Olen miettinyt paljon sitä olenko liian kiltti. Ei, en mä ole. Ei kai se ole liikaa kiltteyttä, että haluaa toiselle hyvää. Että uskoo, että kaikki tekevät virheitä, mutta niistä voi päästä yli. Uskon anteeksi antoon. Elämässä pitää voida ja osata antaa anteeksi. Muuten katkeroituu elämälle. Enkä halua hukata elämää katkeruuteen.

Mä oikeasti rakastan Miestä koko pienestä sydämestäni. Just nyt en toivo mitään muuta niin kovasti, kun että se oppisirakastamaan itseään ja sitä kautta pystyisi ottamaan rakkauden vastaan ja antamaan sitä. Sitä mä toivon. Haluaisin, että sen olisi hyvä olla. Mätiedän, että se on rikki ja palasina tuolla jossain. Miksi se ei voinut antaa mun rakastaa sitä. Siksi, ettei hän rakasta itseään. Mä tiedän, etten ole todellakaan täydellinen. Mutta rakastan sitä todella. Edelleen.

Mun tekis mieli sanoa sille, ettei tässä mitään hätää ole. Ettei murehtisi nyt. Asiat järjestyy. Mutta en voi. Sen täytyy nyt selvitä itse. Se sattuu, sattuu muhun niin sa*tanasti.