Takan huonosti nukuttu yö. Heräsin vähän väliä. Tämä kaikki ihmetys kiersi mielessä.  Ihme, ettei väsytä vielä tämän enempää. Kai nuo aivot tekevät omaa työtänsä tämän asian eteen. Turha on alkaa voivottelemaan unettomuutta tässä vaiheessa. Pitää vain uskoa, että se tasaantuu. Aivot vaan ovat kaaoksessa just nyt.

En edelleenkään voi lakata ihmettelemästä Miestä, itseäni ja eroa.

Miten ihmeessä olen voinut olla niin sinisilmäinen!! Enkä ole mitään oppinut elämästä tähän ikään mennessä? Miten ihmeessä olin niin tyhmä, että kuvittelin näkeväni toivoa.

No toisaalta, olen ainakin yrittänyt ja tiedän, että parhaani tehnyt. Sillä, että rakastuin Mieheen täytyy olla jokin tarkoitus. Järjen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Kun koitan katsoa asiaa itseni ulkopuolelta, niin tapahtumat ovat sellaisia, että mun olisi pitänyt juosta ja kovaa jo aikoja sitten.

Se mitä mulle jäi käteen on syntipukin rooli. Miehen silmissä. Se tuntuu tosi pahalta.  Tuntuu pahalta, kun tajuaa, ettei toinen oikeasti näe minua ollenkaan, ei tunne, ei ymmärrä, ei välitä rahtuakaan.

Tunnen itseni ainakin kohtuu hyvin. Tiedän omista puutteistani ja vahvuuksistani. Olen joutunut niitä tässä elämän matkalla miettimään aikalailla.  Matka itseeni jatkuu . Mutta että olisin niin paha, kuin Mies nyt antaa ymmärtää? Ei, se ei pidä paikkaansa. Se mun täytyy muistaa. Voihan se olla, että Mies tarvitsee rinnalleen aivan toisenlaisen naisen. En tiedä. Mutta minä olen minä ja mun  täytyy kelvata tällaisena. En anna sen enää pyyhkiä muhun jalkojansa ja vierittää asioita niskaani. Ei hyvänen aika, en mä jaksa sellaista lastia kantaa!