Mieheltä tuli jokunen päivä sitten viesti "Mitä kuuluu...".Mietin pitkään mitä siihen vastaisin. Vastasin hyvin lyhyesti ja takaisin päin tuli samantien lämminhenkinen lyhyt viesti.

Kamalan raskaalta on tuntunut noiden viestien jälkeen. Jäi hirveästi vaivaamaan mitä se viestillään tarkoitti? Miksi sen minulle kirjoitti? Mitä ajattelee? Jotenkin heräsi taas se kipeä toivo, ettäehkä sittenkin, ehkä sittenkin olisi vielä paluu. En voi käsittää miksi pyörittelen sitä ajatusta mielessäni, vaikka järjen tasolla tajuan miten julmasti hän on minua kohdellut. Se mitä tänne kirjoitan on pintaraapaisua kaikesta. En pysty niitä asioita ainakaan vielä kirjoittamaan. Jotenkin ne tuntuvat liian kipeiltä. En uskalla kirjoittaa. Tunnen niistä pahoista asioista aika suurta häpeääkin. Ja samalla mulla on hirveän voimakas tarve suojella Miestä. En haluaisi puhua tai kirjoittaa hänestä pahaa.

Jäin siis miettimään mitä hän viesteillään tarkoitti. Muutaman päivän pähkättyäni ja tavallaan odoteltuani laitoin hänelle pidemmän viestin siitä mitä minulle kuuluu ja kysyin hänen kuulumisiaan. Kavahdin sitä tyyliä, jolla hän vastasi. Kylmä viesti. Hyvin menee kuulemma ja bisseä menee kanssa.

Sitäkö hän haluaa? Nytkö menee hyvin, kun voi kaljaakin juoda...hanat on auki. Onko tämä todella se Mies, jota rakastan ja joka niin päättäväisesti minulle aikoinaan kertoi, ettei viina ole mikään ratkaisu ongelmiin. Joo, mä tiedän, että ennen meidän suhdetta se ryyppäsi. Ryyppäsi vitutukseen niin kuin se itse sanoo. Ryyppäsi kaiken. Kammoan tuota v:llä alkavaa sanaa, miksi sekin pitää niin rumasti sanoa.

Tuli äärettömän paha mieli tuosta viestistä. Vaikea selittää. Sisällä on iso tunteiden vyyhti, joka on umpisolmussa. Huolestuttaa hänen puolestaan ja paljon, toisaalta taas ajattelen, että onneksi minun ei tarvitse olla mukana moisessa. Haluan, en halua, haluan, en halua...eikö se ole jo minulle riittävän selkeästi osoittanut, että se ei halua. Aivan sama mitä minä haluan. Mutta miksi ihmeessä se laittoi minulle ne viestit? Taasko tämä on tätä samaa, että se antaa vähän, jotta voi sitten ottaa enemmän. Miksi se imee musta jotain. En tiedä mitä? Voimaa? Jonkinlaista tyydytystä? Mitä? Miksi se tekee mulle näin.

Mun pitää päästä siitä irti. Mun pitää lakata toivomasta. Mun pitää lakata huijaamasta itseäni!!! En jaksa näin. On jotenkin päästettävä irti muistoista, niistä ihan älyttömän hyvistä hetkistä, joita meillä oli. En osaa päästää irti, mä en vaan kykene. Pelottaa ihan älyttömästi, etten pääse tämän tuskan yli.

Olen pysähtynyt sisältä. Katselen itseäni ja elämääni kuin jotakin filmiä: nyt menen suihkuun, laitan vaatteet päälle, lapsi hoitoon pusut ja heipat äiti rakastaa sua, töihin, kotiin, lasten läksyt, iltapalat, nukkumaan ja taas sama alusta. Tuohon väliin mahtuu tietysti miljoona asiaa. Juttelua lasten kanssa, haleja, pusuja, rakastamista. Musta tuntuu, että tunnen ainoastaan silloin kun olen lasten kanssa, muuten olen vain kuori. Ja katselen itsestäni kertovaa filmiä.

Haluan elää, en halua olla pelkkä kuori. Sisällä on pelkkää sumua. Mä en jaksa. Mä en oikeasti enää jaksais.