Siinäpä kysymys. Mitä minä haluan? Minusta tuntuu, ettei tämä kaaos päässäni asetu ollenkaan. En enää odota, että puhelin soisi tai tulisi viesti. En viestittele, en soita. Annan olla ja pelkään perjantaita.

Mulla ei taida olla voimia kuunnella mitä Mies on miettinyt. Jotenkin en nyt vielä jaksaisi kuulla ainakaan mitään toivotonta uudelleen. Mussa elää toivo, että meistä sittenkin voisi vielä tulla jotain. Se ei vaan väisty, vaikka koitan kuinka miettiä negatiivisia asioita. Niitä ihan hirveän rankkoja asioita, joita on läpikäyty. Musta vaan tuntuu, ettei Mies pysty ikinä käsittämään niitä tunteita mussa. Sitä pelkoa, jota olen joutunut kokemaan joitakin kertoja. Joo, mä tiedän. Yritän nyt lieventää asioita. "Joitain" kertoja, pah! Kyllä minä tiedän, että olen elänyt aivan liian kovan paineen alla hänen ongelmiensa ja tasapainottomuutensa kanssa. Mutta kun mussa on se ainainen toivon kipinä, joka ei suostu luovuttamaan! Millä sen sammuttais ja alkais nähdä ne toisen liian suuret ongelmat liian isoina minulle. On niin vaikea luovottaa, kun on niitä toisen kanssa elänyt läpi ja nähnyt miten toinen oikeasti voi ajan kanssa mennä eteenpäin,päästä asioista yli, selvitä.

Miehen pitäisi ainakin käsittää, että tarvitsen aikaa selvitäkseni asioista, joita on tapahtunut. Sen pitäis tajuta, etten ole robotti. Että mun pitää saada ajatella ja surrakin ne ajatukset pois. Ehkä se ei kestä nähdä niitä tunteita. Mutta en voi niitä loppuelämääni piilottaakaan. Mun pitää käsitellä ne, jotta pääsen eteenpäin. Mun pitää saada olla hetki (kuinka pitkä se liekin) väsynyt, heikko, hiljainen. Olen he*vetin vahva yhden miehen nainen, kunhan saan olla välillä heikkokin.

En usko mihinkään ruusunpunaiseen elämään. Näen työssäni joka päivä ihmisten elämän hankaluuksia, kipua, tuskaa ja sitä toivoakin. Se on läsnä. En kuitenkaan haluaisi kokea sitä näin voimakkaana omassa elämässäni. Työasioista pääsee irti. Tätä omaani en pääse pakoon millään.

Olen oikeasti nyt hukassa, en tiedä mihin suuntaan menisin.

Mulla on ollut elämässä aina joku päämäärä, jota kohti olen pyrkinyt. Aina ei ole mennyt todellakaan sunnitelmien mukaan, mutta sitten on pitänyt vaihtaa suuntaa. Suunnata ajatukset taas uudelleen. Nyt en osaa. Mä en kykene. Musta tuntuu, että seison umpikujassa ja alla on hiekkaa, joka upottaa. Mä ainoastaan taistelen, etten vajoaisi siihen hiekkaan. Eteenpäin en pääse.

En tiedä mikä tässä Miehessä on niin ihmeellistä. Mikä siinä saa mut rakastamaan sitä näin. Miten monta kertaa musta tuntui tämän ajoittain vaikean suhteen aikana, että rakastuin siihen aina vaan uudestaan.  Sellaista en ole ikinä kenenkään muun kanssa kokenut. Pelkään liikaa, etten enää ikinä kokiskaan.

Olen miettinyt hirveästi itseäni.Olenko liian hankala? Onko mussa sellaisia vikoja, joita en itse tajua? Siksikö tämä on niin vaikeaa, että mussa on joku...en tiedä mikä.

Miksi etsin vikoja itsestäni? Miksi olen itselleni niin ankara? Musta tuntuu, että olen parhaani tehnyt ja sitten taas ajattelen, että jos ei se riitäkään.